Ray Parker jr.: Chartbuster

Ray Parker jr. on pitkän linjan muusikko/tuottaja/biisinikkari, joka on tunnettu monen muusikon taustalta, niin soittajana kuin tuottajana. Parker on ollut taustalla mm. sellaisten suuruuksien kuin Stevie Wonder, Diana Ross ja Barry White. Varsinkin Parkerin sooloura on ollut varsin vaikuttava ja menestyksekäs, vaikka pitkän uran aikana ei montaa studiosoololevyä olekaan julkaistu. Listasijoituksia on kertynyt mukavasti, varsinkin 80-luvulla.

Chartbuster-levy on kokoelma aikaisemmista Parker tuotoksista lisättynä legendaarisella Ghostbusters-kappaleella, joka sävellettiin Ghostbusters-elokuvaa varten. Levy on todella laadukas paketti ja vaikka Ghostbusters-kappale onkin tunnetuin Parker-kappale, niin kokoelmalta löytyy paljon laadukkaita kappaleita, jotka poikkeavat paljon Ghostbusters-kappaleesta. Itse asiassa Ghostbusters-kappale aiheutti suuren kohun Huey Lewis and the Newsin ja Parkerin välillä, sillä Lewis nosti oikeusjutun Parkeria vastaan väittäen, että Ghostbusters olisi plagiointi. Täytyy myöntää, että kappale muistuttaa todella paljon Lewisin I Need a New Drug-kappaletta. Kiista sovittiin ja aikoja myöhemmin Lewis paljasti, että Parker taustoineen käytännössä osti oikeudet Lewisin kappaleeseen. Tämä paljastus taas johti uuteen riitaan, koska Lewisillä ja Parkerilla oli vaitiolosopimus asiasta.

Itselleni levy oli todellinen yllätys, sillä artistiin en ollut kovinkaan syvällisesti tutustunut aiemmin, mutta tämä kokoelma osoittautui todella laadukkaaksi paketiksi. Ghostbusters-kappale rakensi ennakkoon pinnallisen mielikuvan muusikosta, mutta levyltä löytyy levyllinen hienoja kappaleita. Osassa kappaleissa on samoja kaikuja Michael Jacksonin kanssa ja levy onkin aikansa tuotos, eli 80-luvun elektropoppia/r&b:a.

Georgia Satellites: Georgia Satellites

The Georgia Satellites on vuonna 1980 perustettu yhtye, tosin yhtye aloitti Keith and the Satellites nimellä. Muutaman miehistönvaihdoksen jälkeen vuonna 1982 yhtye päätti vaihtaa nimensä ja uudeksi nimeksi tuli Georgia Satellites.

Vuonna 1986 julkaistiin yhtyeen ensimmäinen kokopitkälevy, joka kantoi bändin omaa nimeään. Levy nousi Yhdysvaltojen US Top 200-listalle sijalle 5. Levyn avausraita Keep Your Hands to Yourself on ylivoimaisesti yhtyeen tunnetuin kappale ja nousikin sinkkulistan kakkoseksi. Levyllä on vahva southern rock/country rock-fiilis ja kappaleen onkin kerrottu jopa muuttaneen countryn suunnan siihen mitä se tänä päivänä on.

Levy on laadukas teos ensilevyksi. Siinä on pari helmeä ja totaaliset flopit puuttuvat kokonaan, joten kyllä levyä voi luokitella hyvällä omalla tunnolla laatulevyksi.

5 päivää, 8 yhtyettä

Edessä oli mielenkiintoinen pitkä viikonloppu keikkojen merkeissä. Tiedossa oli paljon tuttuja ja vähemmän tuttuja yhtyeitä, niin Turussa kuin Tampereellakin.

Putki alkoi perjantaina 7.2. Turun Logomossa esiintyvillä kolmella yhtyeellä. Ensimmäisenä lavalle hyppäsi Temple Balls, joka käynnisti keikan energisellä meiningillä ja sai yleisön lämpenemään. Harmi vaan, että yleisöä ei ollut vielä saapunut paikalla enemmin, sillä täytyy sanoa, että yhtye oli todellinen yllätys. Omasta mielestäni jopa illan paras, vaikka yhtyeelle olikin annettu mahdollisuus vetää vain lyhyt setti.

Temple Balls Logomossa.

Pienen tauon jälkeen Temple Ballsin energisen hard rock-setin jälkeen lavalle nousi power metal-yhtye Arion, joka itselleni ei aikaisemmin kovin tuttu yhtye ollut. Yhtye vaikutti ammattitaitoiselta ja hyvin yhteen soittavalta ryhmältä, mutta itselleni power metal ei ole ihan se kovin juttu, joten Arion jäi vähän etäiseksi itselleni.

Arion lavalla.

Illan pääesiintyjä oli Sonata Arctica, ja keikan alkaessa olikin Logomon sali jo kivasti täyttynyt Sonata Arctica-faneista. Kesällä tuli kyseinen yhtye näyhtyä Sauna Openissa, mutta siellä yhtyeestä jäi vaisu vaikutelma. Täytyy sanoa, että odotukset eivät olleet kovat Saunan jälkeen. Vaikka power metal ei tosiaankaan ole se kovin juttu, niin Logomon keikalla yhtye sai käännytettyä omat ennakkoluulot positiiviseksi kokemukseksi. Kyllähän yhtye tuntui saavan paremman kontaktin yleisöön kuin kesällä. Tosin nythän bändi oli pääesiintyjä ja suurin osa yleisöstä olikin saapunut paikalle yhtyeen takia. Yhtyeen keulakuva Tony Kakko yhdessä yhtyeen kanssa tuntuivat arvostavan kovasti fanejaan ja muutenkin sympaattinen keulakuva vaikutti oleva hyvällä fiiliksellä, kuten koko yhtye. Lisäksi kyllähän yhtyeellä alkaa olla sellainen keikkasetti yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen, että moni muu yhtye saa olla kateellinen.

Sonata Arctica lauteilla.

Lauantaina oli vuorossa jälleen Logomossa keikkailta ja ohjelmassa oli ruotsalaista rockosaamista. Henkilökohtaisesti odotukset illalle olivat kovat, sillä lavalle oli nousemassa itselleni yhtyeenä todella ylhäällä rankingissa oleva ryhmä. Lisäksi lämppärinä oli yhtye jota en aikaisemmin ollut livenä nähnyt, mutta musiikki oli tuttua ja hyväksi todettu.

Lämmittelystä vastasi sleazy rock-yhtye Crashdïet. Crashdïet avasi pelin energisenä ja hoiti lämmittelynsä erittäin ammattimaisesti, varsinkin yhtyeen laulaja Gabriel Keys oli hyvällä meiningillä ja tuntui nauttivan esiintymisestä.

Gabriel Keys.

Illan pääesiintyjä oli Turun illassa monesti Suomessa vieraillut Mustasch. Edellisen kerran Turussa vieraillessa yhtye veti huikean keikan ja showhun oli panostattu vaikuttavalla valoshowlla, mutta tällä kerralla lava oli rakennettu simppeliksi, tosin lavalta löytyi piano, jota käytettiin osissa biiseissä. Täytyy sanoa, että useamman Mustaschin keikan nähneenä yhtye oli vähemmän riehakkaalla tuulella. Piano-osuudet toivat keikkaan seesteisyyttä, mutta vei ehkä pois osan siitä energiasta mikä yhtyeen lavashowhun kuuluu. Yhtyeen keulakuva Ralf Gyllenhammar on karismaattinen persoona ja on aina ollut hyvä saamaan yleisön oman pikkusormensa ympärille. Täytyy sanoa, että Mustasch on todella hieno yhtye huikealla biisikatalogillaan ja livenä yhtye on aina hieno kokemus.

Ralf Gyllenhammar pianon äärellä.

Logomo-keikkojen jälkeen oli aika pitää pari huilipäivää ennen kovasti odotettua the Bay Strikes Back -kiertuetta. Kiertue sisälsi kolme thrash-skenen syntyyn San Franciscossa vahvasti vaikuttanutta yhtyettä. Death Angel, Exodus ja Testament oli kiertuella ensimmäistä kertaa koskaan tällä kokoonpanolla.

Keikan avasi Death Angel, joka tulikin energisesti avamaan illan. Itselläni oli vähän epätietoisuutta mitä Death Angeliltä voi odottaa livevedossa, mutta täytyy sanoa, että Death Angel veti illan kovimman keikan. Ryhmä soitti tiukasti yhteen ja laulaja Mark Osegueda oli erittäin karismaattinen keulakuva bändille. Yksinkertaisesti voi sanoa, että huikea keikka.

Death Angelin jälkeen lavalle nousi Exodus ja tässä oli myös vähän hämärän peitossa, että missä livekunnossa kyseinen yhtye on, mutta yhtye tuntui olevan energinen ja itselleni yllätykseksi ex-Slayer kitaristi Gary Holt oli palannut yhtyeeseen, mikä ei todellakaan ollut pettymys. Yhtye veti kivan keikan, mutta kyllä jäi hiukan Death Angelin jalkoihin. Yhtyeen laulaja ”Zetro” tuntui nauttivan kovasti Tamperelaisesta yleisöstä, kuten koko yhtye.

Illan pääesiintyjä oli, itselleni eniten odotettu, Testament. Täytyy sanoa, että yhtye oli todella vaisu ja pettymys. Keikka vedettiin rutiinilla ja ammattiatidolla, mutta se keikassa olikin ongelma. Kaksi aikaisempaa yhtyettä oli hoitanut lämmittelyn hienosti ja odotus olikin, että edessä olisi illan kliimaksi, mutta valitettavasti Testament oli vaisu

ja tasapaksu. Keikan loppupuolella sattui välikohtaus jossa järkkärit raudoittivat erään katsojan jostain syystä. Yhtyeen laulaja Chuck Billy keskeytti keikan ja vaati järkkäreitä irroittamaan raudat ja yleisö yhtyi tähän myös mukaan. Keikka oli pysähdyksissä varmaan vajaan 10 minuuttia ennen kuin katsoja irroitettiin raudoista, jonka jälkeen vasta keikka jatkui. Täytyy sanoa, että välikohtauksen jälkeen yhtye lähti uudella virralla liikenteeseen ja loppukeikka olikin energiatasoltaan korkeampi kuin ennen välikohtausta. Tosin muu keikkaväki tuntui nauttivan täysin rinnoin koko Testamentin keikasta.

Viisi päivää, 8 yhtyettä. Kaiken kaikkiaan antoisa pitkä viikonloppu, jossa päähuomio kiinnittyi lämppäreiden vahvaan panokseen. Menkää ihmiset katsomaan lämppäreitä, sieltä voi löytää mukavia yllätyksiä.

Shogun: 31 Days

Shogun on vuonna 1984 perustettu britti hard rock-yhtye. Yhtye monesti luokitellaan nwobhm-yhtyeeksi, mutta itse laskisin yhtyeen hard rock-yhtyeeksi. Yhtye oli voimissaan muutaman vuoden vaatimattoman menestyksen takia. Mielenkiintoinen yksityiskohta yhtyeessä on kosketinsoittajana operoiva ex-Iron Maiden jäsen Tony Moore, tosin Maidenin kosketinsoitin kokeilu jäi yhden keikan kokeiluksi.

31 Days-levyn nimi on itseasiassa siitä peräisin, että se kasattiin 31:ssä päivässä. Tämä brittiyhtye on tuonut musikkiin amerikanmeininkiä koskietinsoittimineen ja biisejä voisikin kuulevan 80-luvun purkkaleffoissa tai sen ajan toimintaleffojen tunnarina.

Levy alkaa parilla vauhdikkaalla rallilla eli Cloac and Dagger- ja Shock to the Heart-biiseillä, jotka ovatkin levyn parasta antia. Levyltä myös löytyy slovareita, kuten jokaisen 80-luvun hard rock-yhtyeen täytyi tehdä. Levyn teemana on muutenki rakkaus ja sen vaikeus.

Täytyy kyllä sanoa, että oli yllätys mitä levyltä löytyi. Kun tuli levy kirpparilta noukittua, niin odotukset eivät olleet kovat, mutta levy osoittautui yllättävän kovaksi paketiksi.

Hardline: Hardline

Hardline on vuonna 1983 Norjassa Trondheimissä perustettu heavy metal-/ hard rock-yhtye. Yhtye aloitti Lipservice nimellä, mutta vaihtoi nimekseen Hardline laulaja Romy Vitalen ( Børge Pedersen) liittyessä yhtyeeseen.

Yhtyeen omaa nimeään kantava esikoislevy julkaistiin vuonna 1984 belgialaisen Mauseleum-levymerkin taholta. Levy on aikalaisensa näköinen tuotos ja se on ehkä ollut suurin ongelma maailmanvalloituksessa, eli liikaa löytynyt samankaltaisia yhtyeitä maailmalta.

Levyn avauskappale Tyrant on levyn jalokivi, joka polkaisee levyn kivasti liikkeelle ja herättelee toiveita, mutta taso tippuu levyn edetessä. Out in the Rain-kappaleessa myös löytyy ideaa, muuten levy on melko tasapaksu. Levyltä löytyy tosiaan muutama kiva kappale, mutta levy on melko epätasainen ja jopa biisien sisällä löytyy epätasaisuutta.

Levy jäi yhtyeen ainoaksi kasarilla laulaja Pedersenin siirryttyä Road-nimiseen yhtyeeseen, mutta yhtye on ollut on/off-tilassa tässä vuosien aikana Pedersenin palatessa yhtyeeseen takaisin. Yhtye jopa julkaisi vuonna 2011 Monumental-nimisen levyn.

Liam Gallagher: Why Me? Why Not.

Liam Gallagher on vuonna 1972 Manchesterissa syntynyt muusikko. Gallagher tuli tunnetuksi veljensä Noelin kanssa perustetusta Oasis-yhtyeestä, joka hajosi veljesten isojen riitojen vuoksi.

Why Me? Why Not.-levy on Liam Gallagherin toinen soololevy ja levy on hienosti tuotettu. Taustalta löytyy tuottaja-/biisinkirjoittajakaksikko Andrew Wyatt ja Greg Kurstin, jotka ovat olleet tuottamassa biisejä mm. Foo Fightersille ja Beckille.

Albumi starttaa albumin parhaalla biisillä Shockwavellä ja se antaa kuvan, että tiedossa on laadukas paketti, jos taso pysyy samana muissakin kappaleissa. Tietenkään kaikki biisit eivät pääse samalle tasolle, mutta b-puolen avausraita Be Still on myös hieno biisi. Levyllä tulee esiin kuinka hieno laulaja Gallagher on ja biiseillä kuuluu kaikuja Lennon/McCartney-akselilta.

Why Me? Why Not. on hieno levy ja uskon, että lisäkuuntelukerrat vaan lisää levyn hienoutta. Gallagher on viimeisinä vuosina tunnettu siviilielämän sekoilustaan ja Manchester Cityn kannattamisesta, mutta tämä levy osoittaa, että Gallagherilla on vielä paljon annettavaa myös musiikille, kunhan vain keskittyisi siihen.

Broadcast: Step On It

Broadcast on vuonna 1980 perustettu yhtye ja yhtyeestä löytyy suomalaisen musiikin ystävälle monta tuttua nimeä aina Jarmo Nikusta Edu Kettusen kautta Esa Kaartamoon, joka reilu vuosi sitten uutisoitiin kuolleen yhtyeen ollessa valmistautumassa keikalle Kangasalla. Yhtyehän myös voitti vuonna 1983 Englannissa Battle of the Bands-bändikilpailun, joten ulkomaillakin yhtyeen taso huomattiin, tosin siitä ei seurannut mitään kansainvälistä menestystä.

Step On It on yhtyeen viides albumi ja joka kuunnellessa vaikuttaa tosi tasapainoiselta levyltä ja jopa paikoittain henkevältä, ehkä bluesahtavalta. Levyltä löytyy monta hienoa kappaletta, ja varsinkin itselleni iski avausraidat More Lies ja Lowridin’, jotka tuo vahvoja muistoja nuoruudesta, jolloin ensimmäisen kerran tuli kuunneltua yhtyettä.

Step On It käsittämättömän hieno levy, joka on valmistunut vuonna 1987. Tämän jälkeenhän yhtye laittoi pillit pussiin ja myöhemmin yhtyeen jäseniä on tavattu erilaisissa kokoonpanoissa. 90- ja 2000-luvulla yhtye on tehnyt pieniä paluita keikkalavoille ja jopa yhden studiolevyn 90-luvulla.

Alla yhtyeen livetaltiointi vuodelta 2018 Lappeenrannasta Step On It-levyllä olevasta Call It Pride-kappaleesta.

Jeff Apter: Bon Scott ja AC/DC 1973-1980

Kustantamo Minerva on tehnyt todellisen kulttuuriteon julkaistaessa suomenkielisenä Jeff Apterin kirjoittaman kirjan Bon Scottin ja AC/DC:n matkasta kohti huippusuosiota.

Kirja on hieno kuvaus yhden rock-historian hienoimmista laulajista ja yhdestä rosoisimmista rock-yhtyeestä kipuamassa kohti maailmanvalloitusta. Kirja on kuin kiertuepäiväkirja, jossa kuvataan matkasta australialaisesta kulttibändistä kohti suurempia areenoita. Kirjassa on paljon tarinoita jotka on jo yleisessä tiedossa, mutta paljon myös yksityiskohtia kiertue-elämästä, joista ei niin paljon tietoa ole ollut.

Kirja antaa selkeän kuvan kuinka yhtyeen suosio rakentui pikkuhiljaa kiertämällä ja uhraamalla koko elämänsä yhtyeelle, tässä tapauksessa voidaan sanoa varsinkin Bon Scottin kohdalla. Kirja avaa sitä karua elämää mitä bändin arki oli, mutta myös kertoo sen, että se oli juuri sitä mitä yhtye halusi tehdä.

Popeda: Ei Oo Valoo

Popedahan on pitkän linjan rokkaripoppoo, joka on kiertänyt Suomen niin moneen kertaan, että taitaa olla aika vaikea löytää Suomesta ihmistä joka ei olisi bändiä joskus nähnyt livenä festareilla tai jossain muussa tapahtumassa. Kunnioitusta herättävä ura yhtyeellä.

Ei Oo Valoo on yhtyeen 8. studioalbumi, joka sisältää varsin tarttuvia ralleja, joka onkin yhtyeen tavaramerkki. Levy kuulostaa korvaan pääosin varsin hyväntuuliselta meiningiltä, vaikka itse asiassa levyn tekoa on edeltänyt surullinen aika, sillä yhtyeen pitkäikäinen kitaristi Arwo Mikkonen menehtyi sairaskohtaukseen levynjulkaisua edeltävänä vuonna ja tapaus oli vähällä hajottaa koko yhtyeen. Yhtye on varmaan kokenut monta ylä- ja alamäkeä, mutta keikoilla ja levyillä sitä ei saa näyttää, vaan kuuntelijalle annetaan kunnon hyvän mielen rokkikokemus ja unohdetaan arjen murheet.

Levy tuo itselleni nuoruuden muistot mieleen vanhoilla biiseillä kuten Paljastaja Karppanen, Hullu Tarttui Kirveeseen ja Maailmankaikkeuden Suvijenkka. Popeda oli niitä ensimmäisiä yhtyeitä, jota nuorena tuli nähtyä keikalla ja yhtye on aina vuosien saatossa kulkenut mukana, vaikka ei ihan suurin suosikki olekaan.

Gringos Locos: Punch Drunk

Punch Drunk on vuonna 1986 perustetun yhtyeen toinen albumi ja kovilla odotuksilla ulkomaan suuntaakin satsattu paketti. Levyllä on käytetty mm. tuottajana legendaarista studiovelhoa Tom Dowdia, joka on työskennellyt mm. Eric Claptonin, Meat Loafin ja Lynyrd Skynyrdin kanssa.

Levy ei ihan täyttänyt toiveita maailmanvalloituksesta ja vaikka yhtye saikin pientä kulttimainetta Euroopassa, niin odotuksiin se ei koskaan vastannut. Mm. Status Quon lämppärinä Euroopassa kiertänyt yhtye pääsi esiintymään potentiaaliseen maastoon, mutta jokin jäi yhtyeestä puuttumaan.

Punch Drunk on mainioiden muusikkojen laadukkaasti tehty levy, mutta hiukan tasapaksu paketti. Levystä ei hyppää esiin mitään hittiainesta ja se saattoikin olla tämän southern rockilla maustetun hard rock-bändin kompastuskivi kohti läpilyömistä maailman maineeseen.